Ensimmäiset neljä vuotta Mustikkarinteellä olen harventanut risuja mäntyjen välistä sieltä täältä, ihmetellyt tahtia jolla ne kasvavat uudelleen, miettinyt miten niistä selvitään. Poltetaanko, kasataanko aidoiksi, jätetäänkö metsään maatumaan. Pohjoisessa risut ajetaan talvella jäälle ja poltetaan siellä. Täällä risut on tavattu jättää metsään maatumaan metsämaata rikastuttamaan, mutta näin pienellä metsätilalla metsäpohja risuja täynnä ei oikein houkuttanut. Käänsin katseen kohti Englannin pienmetsätiloja ja sieltä löytyi idea koota harvennetut risut aidanteeksi. Tarpeeksi helppoa ja yksinkertaista. Risut vaan ladotaan päällekkäin ilman muita tukirakenteita ja voilá – luonnonmukainen aita alkaa muodostua.
Tänä talvena puutarhuriopintojen myötä olen aloittanut ensin kukkasidonnan opiskelun ja sitten punonnan. Lainasin kirjastosta kasan aihetta käsitteleviä kirjoja, katsoin yhdeltä istumalta Craft in America – käsityöläisohjelman kaudet nettitelkkarista ja pari tuntia YouTube-videoita päälle ja seuraavan kerran ulos astuessa harventamaton metsä olikin muuttunut eläväksi varastoksi täynnä materiaalia ja mahdollisuuksia.
Nyt otan ensimmäisiä askelia risujen viitoittamalla tiellä. Seison portailla ja näen metsäni niinkuin käsityöläiset vuosituhansia ennen minua ovat nähneet. Luovuuden leikkikenttänä, inspiraationa, materiaalin ja tarpeiden lähteenä ja suojana.
Tunnistatko risut talviasussa?
Tässä vielä vastaukset, huom. ensimmäinen pihlaja on oikeasti selja.
