Sanotaan, että porot istuttivat pohjoiset mäntymetsät. Ne söivät paksun, kymmeniä vuosia kasvaneen jäkälän, joka esti männyn siemenien kasvun. Tästä alkoi mäntyjen valtakausi, niiden rooli suomalaisessa metsässä on ollut monimuotoinen.
Mänty ei ole pelkästään metsän jättiläinen, suoja ja ruuan lähde useille metsän asukeille, vaan myös merkkipuu, rajapuu sekä maa-alueiden että maallisen ja henkimaailman välillä. Menneinä aikoina mänty on ollut karsikkopuu, johon kaiverrettiin tiedot elämän merkityksellisistä asioista.
Mustikkarinteen mailla seisoo komeita mäntyjä. Niistä jokaisella tuntuu olevan oma paikkansa ja tarinansa. Mäntyjen humina on kuin metsän hengitys, rauhoittava ja lohdullinen. Se on muistutus siitä, että metsä elää ja hengittää yhdessä sen asukkaiden kanssa. Mustikkarinteen mäntyjen tarina kantaa ajan halki ja yhdistää menneisyyden nykyhetkeen. Mäntyjen siimeksessä voi tuntea ikiaikaisen yhteyden luontoon. Puut jatkavat kertomustaan samalla kun aika etenee ja uudet sukupolvet astuvat metsään sen salaisuuksia kuuntelemaan.
Metsänhoito-oppi metsän ystävälle – kirjasta löytyy hienoa männynnostatusta:
Koska mänty kasvupaikan suhteen ei ole vaativainen puu, vaan menestyy hyvin maamme lukuisilla ja avaroilla hietakankailla, missä muu metsä useinkin sangen huonosti viihtyy, ja koska tällä puulajilla jokapäiväisessä elämässä on suurempi käytäntö kuin millään muulla maamme puulajilla, on mäntyä aina pidettävä ja hoidettava maamme etevimpänä puulajina. Kun puuaineet sen ohessa ovat tärkeimmät vientitavaramme ja pohjolan mänty yleisessä puukaupassa on sangen arvossa pidettyä puuta, on tämäkin lisäksi kehoitusta antamaan männylle ensimmäinen sija Suomen metsissä.
Lähde: Metsänhoito-oppi metsän ystävälle, P.W. Hannikainen (1892)
