Löysin ensimmäisen metsälehmuksen tilan laidalta viime kesänä. Ihastuin ja suorastaan rakastuin sydämenmuotoisiin lehtiin ja suoraan runkoon. Louhikkorinteessä kasvava metsälehmus toi ikiaikaisten rantalehtojen muiston näkyväksi.
Mustikkarinteen laidalla kulkee harjanne jonka alla on kosteikko, suorastaan lähteikkö, joka on istutettu kuusia täyteen mutta jonka laidoilla yhä metsälehmuksia kasvaa. Onko se vanha joenpohja joka on laskenut alempana olevaan järveen taikka muinainen rantaviiva, en tiedä. Mutta katsoin karttaa kohopohjalta ja siellä erottui selvästi vanha rantalinja. Lähdin seurailemaan linjaa ja kuinka ollakaan, vanhalta ”rantaviivalta” löytyi upeita vanhoja metsälehmuksia pitkin matkaa. Miten kiehtovaa!
Suomessa tällaisia Mustikkarinteen kaltaisia pieniä metsätiloja ei ole kovasti listailtu, mutta löysin Englannista oikein organisaation, Small Woodland Owners – järjestön, joka tukee, tutkii ja kouluttaa pienmetsänomistajia. Sieltä löytyi myös vanhojen metsämaiden tietoa. Metsälehmukset ovat näitä vanhojen metsämaiden puita ja kertovat läsnäolollaan että ko. kohdassa on ollut metsää hyvin, hyvin kauan. Samalla harjanteella kulkee hirvien ja kauriiden reitti, ties kuinka kauan sitä on jo kuljettu. Kun ensimmäistä kertaa ihmettelimme metsälehmuksia lähti yläpuoleltamme vielä valtava lehtopöllö lentoon. Tuntui kuin metsä olisi avannut historiansa meille sillä paikalla, sillä hetkellä. Aikamoinen lahja.
Sydämen puu
There is evidence of the littleleaf linden being planted and used for social purposes as early as 760 A.D. In the Germanic and Norse countries, the tree was known as a favorite of Freya (the goddess of love) and Frigga (the goddess of married love and the hearth). Maidens would “dance wildly” around the village linden, and women hoping for fertility would hug the tree or hang offerings in its branches. In Scandinavia, it was a good tree to avoid after dark because it was thought to be a favorite haunt of elves and fairies.
Englanninkielinen blogiteksti kertoo että ainakin germaanisissa ja pohjoisissa maissa lehmus oli erityisesti rakkauden jumalatar Freyan ja aviorakkauden ja sydämen jumalatar Friggan puu. Ei siis ihme, että hedelmällisyyttä toivovat naiset halasivat lehmusta tai ripustivat uhreja sen oksiin. Skandinaviassa pimeän tultua metsälehmuksia oli hyvä välttää, koska siitä tuli yksi haltioiden ja keijujen suosimista paikoista.
”He uskosi, et kaikil puil ol samalaine sialu, ikä ihmiselläki. Et se voi tunttea miälihyvää ja miälipahaa. Ja se henkinen osa voi siit kiinteäst osast erkanttuki ja vaikutta ihmiselämä. Jos ol suur puu oikke, taik muuto erilaine, ne ajatteli, et ko se o kooltas suuremp, ni sil o suuremp ja voimallisemp sialu kans. Ko se muutonki suuremp o. Sitä kunnioitetti.”
– Ossian Kuusinen (1873–1976), Kustavi
Niinipuu
Sanomia Turusta – lehti kirjoittaa lehmuksesta 18.4. 1851 seuraavaa:
Lehmus on pehmosuutensa vuoksi hyvää kuviksi, joksika sitä kuvanveistäjät (kuvarit) käyttäävätkin, ja suutarille nahan leikkauslaudoiksi; mutta vettä pitäväisiksi astioiksi ei siittä ole.
Mustaksi petsattuna on se ebenipuun (ebenholtz) muotosta.
Lehmuksen hiiliä taikka sysiä käytetään kruutin valmistukseen.
Mesiläiset eli kimalaiset rakastaavat sen kukkasia ja saavat niistä runsaasti elatusta; siittä on Puolalaisen hunajan hyvyys.
Lehtiä syövät kuivina lampaat ja kutut; mutta lypsy-lehmille ei ole niitä antamista; sillä niistä tärveltyy maito, ja voi tulee kovaksi.
Rampa-taudissa kiedotaan lehmuksen väli-kuorta kipeän paikan ympäri, niinmyöskin kivunvihottumien ja poltinhaavojen; hätätilassa tehdään siittä leipääkin.
Haarojen kuorista saadaan niintä. Ne kuoritaan kesäkuun alussa, ennen Johanneksen päivää taikka mittumaaria, sidellään kimppuhin ja pannaan järven pohjalle likoomaan syksyyn saakka, jollon ne, niin pehmeinä kuin hamput, ylösotetaan, ruokotaan ja kuivataan. Siittä tehdään köyttä, mattoja j.m.s.
Lehmuksen siemenistä saadaan poltetuina ja pienennetyinä suklaata (chokolad), jotensakkin saman makusta kuin kakao-pavuistakin; ollettikkin jos sokeria ja vaniljaa sekaan pannaan.
Tässä vielä hieman lehmustietoutta:
Entisaikoina lehmuksista on kerätty paljon niintä, eli kuoren alla olevaa kuitua. Tästä on tullut myös nimitys ”niinipuu”. (Metsälä 2000, 103; Pihlström & Viherä-Aarnio 2020, 339.) Niinipuun käytön historia ulottaa ainakin kivikauteen saakka (Fagerstedt ym. 2016, 162). Niinestä on valmistettu mm. köyttä ja pyydyksiä kalastamiseen (Pihlström & Viherä-Aarnio 2020, 339). Varsinainen puuaine on ollut suosittua esimerkiksi veistämisessä ja hevoskalusteiden valmistuksessa (Saimovaara 1996, 93; Pihlström & Viherä-Aarnio 338).
Lehmus kasvaa Suomessa tavallisesti 15–30 metrin mittaan, mutta myös yli 30-metrisiä yksilöitä on olemassa (Väre & Kiuru 2006, 152-153; Pihlström & Viherä-Aarnio 2020, 334). Lehmus voi saavuttaa yli 300 vuoden iän (Kiuru 2008, 22). Lehmus oli jääkauden jälkeisen lämpökauden aikaan jalopuista yleisin, ja sitä kasvoi huomattavasti isommissa määrin ja laajemmalla alueella kuin nykyään. Ilmaston viileneminen ja ihmisen toiminta kuitenkin vähensivät lehmusten määrää todella huomattavasti, ja nykyään lehmusesiintymät ovat hajanaisia. (Pihlström & Viherä-Aarnio 2020, 335–336.) Tästä huolimatta lehmus on vielä tänäkin päivänä Suomen jalopuista yleisin (Kiuru 2008, 22).
Lehmus on jalopuista se, joka viihtyy kaikkein pohjoisimmassa (Fagerstedt ym. 2016, 162). Lehmusta esiintyy jopa Kokkolan ja Iisalmen korkeuksilla, mutta se menestyy myös tätä pohjoisempanakin (Väre & Kiuru 2006, 153; Pihlström & Viherä-Aarnio 2020, 336). Suhteellisen laajasta esiintymisalueestaan huolimatta lehmus on silti harvinainen puulaji (Pihlström & Viherä-Aarnio 2020, 345). Puistopuuna lehmus on yleinen, mutta nämä puistojen lehmukset ovat kuitenkin useimmiten puistolehmuksia (Tilia x europaea), eivätkä metsälehmuksia (Tilia cordata) (Pihlström & Viherä-Aarnio 2020, 332, 348). Lehmus menestyy parhaiten ravinteikkaalla, lämpimällä ja multavalla kasvupaikalla, esimerkiksi lehtomaisella kankaalla tai lehdossa (Metsälä 2000, 101; Kiuru 2008, 22; Fagerstedt ym. 2016, 162). Lehmusta tavataan usein myös ravinteikkaiden kallioiden juurilla, sillä ihmisen toiminta ei ole tyypillisesti ulottunut näille paikoille (Pihlström & Viherä-Aarnio 2020, 345–346).
Lähde: Metsätalousinsinööri Veikka Tompurin opinnäytetyö ”Jalopuiden mahdollisuudet Suomessa”, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu 2022.